Olen aina ihmetellyt kalastus- ja erälehdissä artikkeleitaan julkaisevien kalastustoimittajien syvää ja harrasta uskoa tavallisen harrastuskalastajan loistaviin pyyntitaitoihin. Nimittäin lähes poikkeuksetta he kaikki muistavat mainita ja painottaa juttunsa lopussa eri kalalajien toistaan mielikuvituksellisempien pyyntitapojen yhteydessä isoa kalaa jutun oheisvalokuvassa roikotellessaan aina sitä yhtä ja samaa asiaa: ”Kun saat pyydettyä sen verran kalaa kuin itse ehdit syödä kerralla, lopeta kiltisti kalastaminen ja mene kotiisi. Tai heitä ainakin pyytämäsi ylimääräiset kalat elävinä takaisin veteen.”
Mutta kuka hemmetin tavallinen sunnuntaivirppaaja ainakaan nykyaikana saisi muka niin suuria määriä kaloja, että hän vaarantaisi yksittäisellä vavalla ja vieheellä paikallisen kalakannan. Etenkin suosituimmilla kala-apajilla saa tänä päivänä olla onnellinen siitä, että joskus edes saisi mukaansa kotiin vietäväksi alibikalan todisteeksi vesillä käynnistään.
Asiantuntijat neuvovat kokemattomampia kollegojaan
Asiantuntijat ja kokeneet kalastajat haluavat aina ohjata itseään tumpelompia vapaa-ajankalastajia kalannarraamisen jalossa taidossa. Nämä muiden pyytämistä kaloista huolissaan olevat tekijämiehet taitavatkin olla vain huolissaan siitä, että harrastelijat nappaavat heidän kalansa heidän salaisista kalapaikoistaan sillä välin, kun he itse antavat somessa ja lehdissä ohjeita uhraten samalla pyyteettömästi suuren osan pelitysajastaan.
Vaikka oikeastaan he voisivat olla samaan aikaan täysin rauhallisin mielin – ei niitä kaloja sieltä pinnan alta kukaan vie. Toisaalta en oikein ole kovin vakuuttunut ”asiantuntijoidenkaan” puhtoisuudesta. Menneinä vuosina yhden suositun kalastuslehden sivuilla jotkut vapaa-ajankalastajat olivat erään tunnetun kalastushenkilön kanssa kalassa. Jutun valokuvassa soutuveneen pohja oli hauenpuikkareiden peitossa ja kuvatekstissä mainittiin, että jo kalmankellertäviksi muuttuneet hauet heitettiin kuvauksen jälkeen takaisin veteen kasvamaan…
MP-saaliita ja humalluttavia kalastuskokemuksia
Nykypäivinä moni vapaa-ajankalastaja saa tyytyä yhä useammin MP-saaliiseen eli joutuu ennemmin heittämään pyyntivehkeensä pataan kuin että saisi humalluttavan suuren kalansaaliin. Mutta jos näin onnellisesti sattuisi käymään, niin totta kai hän haluaa lahjoittaa kavereilleen tai naapureilleen auliisti pyytämiään saaliskaloja, joita on otettu kalastuskiiman humalluttamana roimasti yli oman käyttötarpeen.
Näin tosin tapahtuu nykyisin todennäköisimmin enää verkkoapajilla tai kalatutkan avulla täsmäkalastaessa – ei pienellä lasikuituveneellä ja 5-heppaisella perämoottorilla ruovikoiden reunoja virvelöitäessä. Puoliväkisin tyrkytetyt käsittelemättömät kalat päätyvät helposti biojäteastiaan, mikäli kalojen onnekas vastaanottaja ei osaa käsitellä niitä pyyntikuntoon tai hän ei juuri sillä hetkellä ehdi tehdä niille mitään.
Nahattomiksi tai jopa ruodottomiksi leikatut kalafileet sen sijaan on helppo heittää vaikka kuljetuspaketissaan suoraan pakkaseen, jos kalanvalmistukseen ei juuri sillä hetkellä olisikaan riittävästi aikaa. Ja sinnepä ne melko usein unohtuvatkin kunnes ne ovat muumioituneet ruskeanpuhuviksi ja kuivuneet näkkileipäpalamaisiksi. Jos kalaa saa joltain ilmaiseksi, sen myöhempään käyttämiseen ei välttämättä sitouduta yhtä innokkaasti kuin että sen olisi kalastanut itse tai sen olisi ostanut omilla pennosillaan kalakaupan tiskiltä. Tällainen saaliskalojen tuhlaaminen ei ole millään tavalla kannatettavaa toimintaa. C&R-kalastuskin on tässä tapauksessa suositeltavampi, vaikkei kuitenkaan saaliskalojen hyvinvoinnin kannalta se parempi vaihtoehto.
Satunnaisista onnistumisistaan huolimatta sunnuntaivirppailijat eivät ole kalakantojen uhka
Jos kalaonni edes kerran potkaisee tumpeloa, siitä saattaa juontua kauaskantoisia seurauksia ja kerrannaisvaikutuksia kalastusharrastuksen jatkuvuuteen. Tai ainakin ikimuistoisia kalatarinoita, joiden avulla jaksaa taas unelmoida kauas tulevaisuuteen. Tästä esimerkkitapauksena kerron kalaseuramme reissusta Kalkkisten kanavan vesille syyskesällä 2018.
Kankaan veljekset Kalevi ja Hannu olivat kutsuneet meidät kalalle Kalkkistenkoskelle. Into pyyntiin oli tietysti kaikilla kova ja koskenniskan pikkusaaren harvat heittopaikat varattiin nopeasti. Muutaman kerran jo aikaisemmin mukana näillä reissuilla olleena en enää viitsinyt intoilla ykköspaikoille, vaan jutustelin isäntiemme kanssa henkeviä kahvitulilla hyviä eväitä maistellen. Ohi kulkevat kalastuspaikkoja vaihtavat kollegani kävivät vuorollaan kyselemässä, miksen jo aloittanut kalastamista. Kerroin heille, että vielähän tuota ehtii.
Kun en osoittanut palavaa intoa pikkutaimenten jallittamiseen, Kalevi ehdotti minulle, että ottaisin kevyet ahvenen kalastusvehkeet ja menisin kosken niskalle hitaasti virtaavaan joenuomaan kalastamaan ahvenia. Kalevi kertoi, että lämpimän kesän ansiosta joenpohja oli täynnä keväällä syntyneitä täpläravun poikasia, joita kyrmyniska-ahvenet imuroivat hyvällä ruokahalulla. Jossain sisimpäni sopukoissa heräsi alkukantainen kalamies ja päätin tehdä pikaisen toivioretken sillä hetkellä taimenta muualla jallittavista kalamiehistä tyhjillään olevalle koskenniskalle.
Mukanani ei ollut muita välineitä kuin kevyt UL-virveli sekä muutama pikkulippa
Vallattuani mukavantuntuisen heittopaikan valitsin pienellä kalalörtsyllä virittämäni lippauistimen, jonka vippasin joen uoman keskivaiheille. Annoin vieheen vajota muutaman sekunnin ajan virran viemänä ja aloin kelata siimaa kelalle. Kolmannella kammen kierroksella siiman päässä oli kiinni vakuuttavan tuntuinen ahven. Kelasin ahvenen rantaan ja nostin sen siimasta varovasti kuivalle maalle. Totesin ahvenen painavan lähes 400 grammaa.
Eipä siis ihme, että se venkoili virrassa voimallisesti ja antoi hyvän vastuksen kevyillä vehkeillä pyydettäessä. Ahven kakoili kurkustaan ulos oranssin väristä osittain sulanutta mössöä, jonka seasta pilkisteli pikkuravun saksi. Eli Kalevi siis tiesi, mistä puhui. Minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia saaliin tai suunnitelmia sen käytön suhteen, mutta yhdestä kalasta kasvoi monipolvinen saalis eri käyttötarkoituksineen ilman päämäärätöntä kalojen ”suokuokalla” vedestä nostamista.
Vielä pari tämän kokoista raitapaitaa lisää, niin pääsisin paistelemaan maukkaita affenfileitä iltapalaksi. Napautin ahvenen tajuttomaksi, verestin ja laitoin sen pieneen kangaskassiin, jossa kuljetin viehelaatikkoa mukanani. Laitoin kassin roikkumaan mielestäni tukevan katajapusikon oksalle ja jatkoin kalastamista.
Toinen heitto – ja taas tuli lähes samankokoinen ahven. Viidennen ahvenen jälkeen melkein jo aioin luovuttaa, mutta päätin vielä jatkaa kalastamista, sillä kalakaverini olivat esittäneet toivomuksen saada mukaansa kotiin ylimääräisiä ahvenia, mikäli joku niitä saisi eikä itse haluaisi ottaa niitä mukaansa.
Noin kahdennenkymmenennen heiton ja lähes yhtä monen ahvenen jälkeen katajan oksa, jossa kalakassini roikkui, notkahti maata vasten saaliskalojen painosta. Pidin tätä merkkinä kalan saaliin riittävyydestä. Aikaa oli kulunut vajaa tunti ja kalakassi painoi yli kolme kiloa. Olin joka viidennen kalan jälkeen suunnitellut mielessäni seuraavien saamieni ahventen käyttötarkoitusta ja kalakassin tömähtäessä tantereeseen olin jo mielessäni jakanut itseltäni ylijäävät ahvenet samalla kyydillä reissussa oleville kalakavereilleni. Keräsin kalavehkeeni, avasin ahvenet, vein ne autossa olevaan kylmälaukkuun ja palasin kahvitulille.
Vastuullista kalastamista omin päin ja rennoin rantein
Kotvan kuluttua kahvitulilla mukavia poikain kanssa jutellessani ohikulkevat kollegani jälleen kiusoittelivat minua ja kyselivät, että milloin aloitan kalojen tappamisen. Luulivat varmaankin, että olin höpissyt lämpimikseni tulilla koko sen ajan, kun nostin ahvenia joesta kuiville. Kerroin heille, että kalat on jo kalastettu myös kavereille, ja että ne ovat jo hyvää vauhtia viilenemässä kylmälaukussa. Eivät tietenkään uskoneet minua ennen kuin jaoin saaliini kavereideni kanssa.
Kertomuksen syvin olemus on siinä, että kun kerrankin tavallinen sunnuntaikalastaja onnistuu saamaan hienon kalansaaliin, hänen kannattaa olla itse varautunut sen vastuulliseen ja järkevään käyttöön ilman ulkopuolisten konsulttien neuvoja. Eli pidä pää kylmänä kiihkeänkin syönnin aikana ja mieti, miten aiot hyödyntää pyytämäsi kalat. Sen sijaan en aio ryhtyä saaliin käytön apostoliksi ja antaa ohjeita siitä, kuinka paljon kaloja pyydät tai mitä saaliillesi pitäisi tehdä. Sen saavat minun puolestani tehdä alan asiantuntijat – tai ehkäpä jopa sunnuntaivirppaaja itse.
Syksyisiin vastuullisiin kalastustunnelmiin, Pörje
Lisää Pörjen Pariloita löyty Kalastus-lehdistä, saatavilla Lehtiluukku-palvelusta.
Kuvassa: Kirjoittaja on oikeassa siinä, että satunnaisista onnistumisistaan huolimatta sunnuntaivirppailijat eivät ole kalakantojen uhka. Kuva Antti Zetterberg.
