Viime vuosituhannella osallistuin kerran pilkkikilpailuun. Teollisuusneuvos Ensio Rapala tuumasi, ettei pilkillä saa häiritä muita kilpailijoita joutavilla jutuilla. Koska en päässyt palkintopallille, sain neuvokselta lohdutukseksi vieheen saatesanoin: Ala kalastaa, se rauhoittaa.
Syyskuussa 2014 joukko naisia aloitti elämänsä ensimmäistä opastettua kalastuspäivää. Olin kahden oudon asian äärellä: kalastuksen ja meren.
Virveleitä ja vieheitä olin nähnyt, mutta käyttökokemus puuttui. Silti odotukseni olivat korkealla ja uskoni vahva siihen, että kalaa tulee kuin Pietarille.
Puolilta päivin nostin ihka ensimmäisen haukeni. Vain yksi kala ja olin koukussa!
Tuosta päivästä alkoi maakravun ura osa-aikaisena vapaa-ajankalastajana.
Lukemattomia toistoja
Heti reissun jälkeen selitin kalastustarvikekaupassa, mitä olen ostamassa. En osannut sanastoa eikä myyjä tajunnut. Soitettiin Haukikoiralle. Sain kalan näköisen lötkön vieheen, josta myyjäpoika päätään pyöritellen katkaisi koukut.
Seisoin vapani kanssa Vesijärven rannassa, harjoittelin heittoja, kymmenittäin päivässä. Kohta olin yksi rannan vakioveikoista, muilla oli pullot ja röökit, mulla virveli ja rampa suspi. Viisi vuotta olen kalastanut, mutta vesille pääsen vain muutamia kertoja vuodessa. Merelle lähtö on aina suurta juhlaa, sitä kannattaa odottaa.
Perhokalastusta omaksi iloksi
Uteliaisuudesta ja halusta oppia uutta varasin Kuusamo-opiston perhonsidontakurssilta paikan. Kurssi kuitenkin peruuntui oppilaiden puutteesta. Kalastusopas Jukka Saario lupasi lyhyen kaavan mukaan teoriaa ja perhonsidontaa sekä käytännön harjoittelua Kuusinkijoella.
Ennen Kuusamoa yövyin mökissä, jossa sattumalta asusteli myös Veli-Pekka Rusanen, joka on kirjoittanut Perhokalastuksen katselijan oppaan (2003). Turisimme niitä näitä perhokalastuksesta ja innostukseni nousi kohisten. Ahmin oppaan jo yön tunteina.
Paras perho on itse tehty
Kuusamossa istuin luokkahuoneessa härpäkelaatikko edessäni ja aloitin perhojen värkkäämisen. Olen suurten linjojen nainen, jota pienet piiperrykset eivät yleensä kiinnosta. Naama vääntyneenä mitä omituisimpiin asentoihin. ”Äsh” ja ”mä en näe mitään” -huudahdukset säestivät työskentelyäni.
Saario kertoi sidontaan liittyviä juttuja, kuten sen, että tielle liiskautuneista oravista saa hyvää karvaa. Ne on pakastettava pariin kertaa, jotta loiset varmasti kuolevat eikä niitä saa säilyttää ostokarvojen seassa.
Kuulin, että perhoja voi tehdä melkein mistä tahansa materiaalista
Luonnonkarvat ja -höyhenet ovat parhaita, mutta perhoon soveltuu myös anopin villahousut. Vastuullinen perhokalastaja ei käytä uhanalaisten eläinten osia, kuten jääkarhun karvoja eikä väkäsellisiä koukkuja.
Leikkasin tinseliä perhosaksilla, ja siitä Saario ei tykännyt: ”Muistatko, niillä leikataan vain pehmeitä materiaaleja.”
Kului monta tuntia ennen kuin Red Tag, Black Zulu, toukka ja Huopana olivat valmiita. Olin näpertämisestä yhtä uupunut kuin työstään väsynyt ojankaivaja.
Rytmi, heittotarkkuus, oikein valittu perho
Kun vihdoin pääsin Kuusinkijoelle, Saario opasti lukemaan virtauksia, näkemään, missä olivat ne montut ja kivet, joiden suojissa harjukset lymysivät. Kun olin jotenkuten selvillä kalapaikoista, laitettiin Red Tag kelluvan siiman WF #6 päähän ja aloin pintaperhokalastaa takaheittotekniikalla. Vapani oli Eagle Claw #6.
Kuljin rauhallisesti, en tömistellyt
Kalat kuulevat kaikki oudot äänet ja lähtevät livohkaan. En kahlannut tarpeettomasti enkä viskonut perhoa ympäri vesistöä. Se on varma keino karkottaa saalis. Kosken kivet olivat liukkaita ja saappaani muljahtelivat kivien väliin, joten yhtään ei napannut turha liikuskelu. Sinne tänne viskominen ei olisi onnistunut, sillä siiman heittäminen kauemmaksi kuin saappaan kärki oli jo riittävän haastavaa.
Kun perhoni päätyi lepikkoon, Saario vinkkasi, että nyt olisivat rullausheitot paikallaan, sillä edessä olevasta koskesta saa varmemmin kalaa kuin takana kasvavista puista.
Purin siimaa kelalta, nostin vavan pystyyn, linkosin siimaa rauhallisesti ja mumisin 1-2-3 pysyäkseni rytmissä. Jo ensimmäisen taakse heilautuksen jälkeen tahti kiihtyi, ja unohdin purkaa lisää siimaa, jolloin kalastusheitossa perho laskeutui kevyesti veteen melkein jalkojeni juureen eikä ulottunut virtaan harjuksen napattavaksi.
Mukaan kutsutun Päivi Riipisen perho lensi kauniisti ja kauas. Näytti siltä kuin hänen tekniikkansa olisi ollut luontevampi ja ihmettelin sitä ääneen. Saario totesi, että vasta sitten kun perusheitto on selkärangassasi, voit varioida tyyliäsi, ja nyt laitetaan vavan pää takin hihaan, niin loppuu se ranteella heittäminen.
Onni on ahkeran veli
En tietenkään saanut saalista. Jos olisin napannut harjuksen, olisi se ollut puhdas sattuma, sillä kalaa saadaan vain oikealla uittamistekniikalla, taidolla, kokemuksella ja onnella.
Edes se suuri, keskelle polkua jätetty kakkakasa papereineen ei saanut mahtavaa fiilistäni laskemaan. Tuntui hienolta seisoa joenpartaalla, kuunnella kosken solinaa ja aivojeni raksutusta. Ne yrittivät ymmärtää opastusta ja tuottaa hyviä täsmäheittoja.
Luontokuvauksen guru Hannu Hautala on sanonut, että onni on ahkeran veli. Tuo ajatus pätee haastavaan perhokalastukseenkin. Jos en pääse joelle, voin pitää innostusta yllä sitomalla eri saaliskaloille sopivia perhoja ja ahkeroida heittoja kotitalon nurmikolla rollaattorimummujen iloksi. Ja voinhan yrittää uppoperhokalastaa merellä, mutta siitä joskus toiste.
Teollisuusneuvos oli oikeassa; kalastus rauhoittaa, ja perhokalastus pakottaa rauhoittumaan.
Teksti ANNA-MAIJA AHOKAS
Kuvat ANNA-MAIJA AHOKAS, JUKKA SAARIO & JARI LIFLÄNDER
